Menneinä vuosikymmeninä Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta lähettettiin nuoria kesäksi Keski-Suomen pitäjien taloihin toista - vai pitäisikö sanoa ensimmäistä - kotimaista oppimaan, koska näillä sisämaan paikkakunnilla puhuttiin yleisen mielipiteen mukaan puhtainta suomea. Vaan mitä on puhtain suomi? Onko se eniten kielioppinormien mukaista vai eniten kielen eri mahdollisuuksia käyttävää, toisin sanoen rikkainta puhekieltä?
Kielioppi on sopimus, perusteiltaan paljon heiveröisempi kuin esimerkiksi matematiikan sopimukset. Luonnontieteiden kaavat ovat löydettävissä luonnosta, mutta kieliopin normit ovat kulttuurisista tekijöistä riippuvia sattumanvaraisuuksia, joiden taustalla voi olla jopa vain yhden ihmisen näkemys. Niinpä mitään puhdasta suomea ei ole olemassa, on vain puhutussa ja osittain myös ei-koskaan-puhutussa kielessä tapahtuneita, sinällään toki tiettyjä lainalaisuuksia noudattavia ilmiöitä, joita on kielenulkoisten syiden vuoksi nostettu muodostamaan jotain, jota kutsutaan yleiskieleksi.
Näin ollen Keuruun välimurteet eivät tavallaan ole sen puhtaampaa suomea kuin vaikkapa kymenlaaksolaiset, lounaissuomalaiset tai lappilaismurteet. Niissä vain sattuu esiintymään monia yleiskielen piirteitä. Mutta vaikka joku murre olisi täysin yhtenevä yleiskielen kanssa, olisi se kuitenkin murre, omanlaisensa alueellinen variaatio kielestä.
Kun suomen kirjakieltä 1800-luvulla kehitettiin, kannatti eräs koulukunta sitä, että jokainen saisi kirjoittaa suomea miten haluaa, oman murteensa mukaan. Perusteena tälle oli juuri kielen voimakas alueellinen vaihtelevuus. Koulukunta kuitenkin hävisi. Kadunmiehellä ja -naisella on nykyään selvä, koulutusjärjestelmän tuottama käsitys siitä, että on olemassa jokin "oikeampi" ja "puhtaampi" suomen kieli. Mielipidekysymys lienee, missä määrin vahva käsitys korrekteista kielen normeista rikastaa kieltä ja missä määrin se sitä köyhentää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti