Pisimmillään olen päässyt seitsemänsille treffeille, sen jälkeen on viimeistään tullut Game Over. Kun pitkän hiljaisen vaiheen jälkeen sattuu tutustumaan kiinnostusta herättävään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ei ala pohtia sitä, kysyisikö ulos vai ei. Ei, tottakai sitä kysyisi, paitsi että kun ei löydä koko kaupungista sopivaa kahvilaa!
Mitään niin laimeaa kuin yliopiston kahvilat en edes kuvittele tarjoavani. Vaikka siis yksi vaihtoehto putoaa pois, ei runsaudenpula katoa: valitako idyllisyyttä vai trendikkyyttä, porisevia pannuja vai latteja ja cappucinoja? Muuttujia tulee vielä lisää, kun ryhtyy miettimään sitä, milloin paikassa olisi tilaa, olisiko siellä yleensä keskustelurauhaa ja mitä, Herra paratkoon, saisi kahvin lisäksi suuhun pantavaksi? Ja mitä minusta kertoo tyttöystäväehdokkaalle se, että mussutan esimerkiksi berliininmunkkia? Sitä paitsi, koska joudun kutsun esittäjänä ja miehenä koko lystin maksamaan, en haluaisi ruveta mitään kallista kahvipöydässä katsomaan. Sillä tietenkin on tämänkin nuoren naisen äiti neuvonut tyttärelleen, että niiden miekkosten pitää antaa nähdä kunnolla vaivaa ja että niillä täytyy maksattaa useammat kuin yhdet tapaamiset.
Tässä on sekin ongelma, etten itse edes käy kahviloissa muuten kuin silloin, kun on tarkoitus tavata joku. Kuten sanoin, yhtälössä on ihan liian paljon muuttujia!
PS. Luettuanne tämän ymmärrätte varmaan paremmin, miksi en koskaan nähnyt niitä kahdeksansia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti