Englanti on Pohjoismaa

Englanti on oikeastaan Pohjoismaa. Olihan se paitsi Tanskan kruunun alainen myös voimakkaan väestöllisen ja kulttuurisen skandinaavisiirtolaisuuden kohde aina anglien ja saksien vaelluksesta Vilhelm Valloittajaan asti.

Ja onhan Englanti vieläkin maa, jonka lippu on ristilippu ja jonka katoliset saivat aikanaan menolipun ristille, aivan kuten pohjoismaisissa uskonpuhdistuksissakin. Ja huomatkaa, kyseessä on nimenomaan Englanti, ei Iso-Britannia, joka koostuu skandinaavisen Englannin ohella myös kelttiläisistä osista, Skotlannista ja Walesista.

Yksi ero kuitenkin on. Se näkyy kirjallisuudessa. Jos norjalainen alkaa kirjoittamaan romaania, sijoittaa hän tapahtumat automaattisesti vuonolle. Tanskalainen taas valitsee kaniineja kuhisevan kukkulan tai lilliputtikaupungin ruotsalaisen viedessä tarinansa koivuistaan vehreälle Taalainmaalle. Suomalainen taas on havumetsän keskellä, sillä olemme metsäkansa. Mutta englantilainen, hänpä katsookin heti mahdollisuuden tullessa merelle. Ette varmaankaan keksi sellaista englantilaista kirjailijaa, jonka tuotoksissa meri ei jotenkin olisi läsnä. Merikansaa siis ovat he toisin kuin me vielä pohjoisemman Euroopan maakravut. Mutta vain nykyiset maakravut, sillä juuri myöhemmän romantiikan viikingeiksi nimeämät seikkailijat olivat syynä ja seurauksena Englannin ja Pohjoismaiden yhteyden jatkumiselle läpi keskiajan.

Oikeastaan Englannille - ja koko Brittein saarille - olisi luontevampaa pyrkiä yhteistyöhön Pohjoismaiden kuin manner-Euroopan valtioiden kanssa. Ja ovathan britit ruotsalaisten ohella pitäneet tiukimmin kiinni omasta valuutastaansakin, norjalaisten EU:n ulkopuolelle jäämisestä puhumattakaan. Kun joku aika sitten joku ruotsalainen ehdotti puolileikillään uuden Kalmarin unionin perustamista jäi häneltä huomaamatta, että siihen voitaisiin historiallisin, kulttuurisin ja taloudellisin perustein liittää brititkin. Britannian Williamhan voisi vaikkapa naida Ruotsin Victorian, ja paluu brittäläis-skandinaaviseen monarkiaan olisi tosiasia.