Onko puhdasta suomea olemassa?

Menneinä vuosikymmeninä Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta lähettettiin nuoria kesäksi Keski-Suomen pitäjien taloihin toista - vai pitäisikö sanoa ensimmäistä - kotimaista oppimaan, koska näillä sisämaan paikkakunnilla puhuttiin yleisen mielipiteen mukaan puhtainta suomea. Vaan mitä on puhtain suomi? Onko se eniten kielioppinormien mukaista vai eniten kielen eri mahdollisuuksia käyttävää, toisin sanoen rikkainta puhekieltä?

Kielioppi on sopimus, perusteiltaan paljon heiveröisempi kuin esimerkiksi matematiikan sopimukset. Luonnontieteiden kaavat ovat löydettävissä luonnosta, mutta kieliopin normit ovat kulttuurisista tekijöistä riippuvia sattumanvaraisuuksia, joiden taustalla voi olla jopa vain yhden ihmisen näkemys. Niinpä mitään puhdasta suomea ei ole olemassa, on vain puhutussa ja osittain myös ei-koskaan-puhutussa kielessä tapahtuneita, sinällään toki tiettyjä lainalaisuuksia noudattavia ilmiöitä, joita on kielenulkoisten syiden vuoksi nostettu muodostamaan jotain, jota kutsutaan yleiskieleksi.

Näin ollen Keuruun välimurteet eivät tavallaan ole sen puhtaampaa suomea kuin vaikkapa kymenlaaksolaiset, lounaissuomalaiset tai lappilaismurteet. Niissä vain sattuu esiintymään monia yleiskielen piirteitä. Mutta vaikka joku murre olisi täysin yhtenevä yleiskielen kanssa, olisi se kuitenkin murre, omanlaisensa alueellinen variaatio kielestä.

Kun suomen kirjakieltä 1800-luvulla kehitettiin, kannatti eräs koulukunta sitä, että jokainen saisi kirjoittaa suomea miten haluaa, oman murteensa mukaan. Perusteena tälle oli juuri kielen voimakas alueellinen vaihtelevuus. Koulukunta kuitenkin hävisi. Kadunmiehellä ja -naisella on nykyään selvä, koulutusjärjestelmän tuottama käsitys siitä, että on olemassa jokin "oikeampi" ja "puhtaampi" suomen kieli. Mielipidekysymys lienee, missä määrin vahva käsitys korrekteista kielen normeista rikastaa kieltä ja missä määrin se sitä köyhentää.

Sieppo suuressa viemärissä

Yleensä siepot popsivat hyönteisiä, mutta Kirjasieppo meni ahmaisemaan vuoden turhimpia kirjoja koskevassa merkinnässään jotain suurempaa: Encyclopedia Idiotican, CMX:n kysymyspalstan sisällöstä kootun teoksen. Ja nyt on sieppo bongattu ja rengastettu! Tämän mustiin pukeutuvan kansan Eppu Normaalin (lainattu eräästä 90-luvulla tehdystä bändin haastattelusta) ystävät kuuluvat jo edellä mainittujen rauhoitettujen siivekkäiden, sotaveteraanien, koiraihmisten ja Kekkosen ohella niihin, joita tässä maassa ei kannata loukata.

Niinpä luulisi, että kirjablogilinnun pesän lähettyvillä kuuluisi nyt siepon tsirpityksen ohella vainoojahaukan kälkätystä ja ivaharakan kraakkua, sillä pistihän itse yhtye linkin blogimerkintään suositulle kotisivuilleen, jota minäkin vanhasta tavasta seuraan. Ihastuin näet lukioikäisenä Aki Yrjänän johtamaan CMX:ään, koska se antoi mahdollisuuden tykätä kirjallisuudesta, kansanperinteestä, mytologiasta ja filosofiasta, mutta olla samalla rock. Kasvoin kuitenkin bändin fanittamisesta pois samassa tahdissa Yrjänän mahan kanssa.

Kirjasiepon merkintää kommentoineen Paavo K:n teksti muistuttaa minua siitä, mistä pääsin eroon CMX-faniuteni päättymisen myötä. Tämä eksistentiaalinen hyppy, joka Paavo K:llakin toivottavasti on edessäpäin, merkitsee monen muun asian ohella luopumista ylätyylisen ja vulgaarin sekoittamisesta - siitä, joka Kirjasieppoakin kirjassa luultavasti haittasi. Mitään uutta länsirintamalta ei Encyclopedia Idiotica ole: koko netti on miestenvessojen seinäkirjoitusten ja aamuyön baarikeskustelujen tapaan nimenomaan ylhäisen alentamista ja alhaisen ylentämistä. Painettua sanaa julkaisevat sortuvat tähän tyylittömään tyylikeinoon vain silloin, kun haluavat mennä siitä, mistä aita on matalin.

Kaikesta huolimatta kuuntelen edelleen CMX:ää silloin tällöin, etenkin sen ajan levyjä, jolloin Yrjänä oli vielä laiha ja lavalla ...kuin piru.

Game over

Pisimmillään olen päässyt seitsemänsille treffeille, sen jälkeen on viimeistään tullut Game Over. Kun pitkän hiljaisen vaiheen jälkeen sattuu tutustumaan kiinnostusta herättävään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ei ala pohtia sitä, kysyisikö ulos vai ei. Ei, tottakai sitä kysyisi, paitsi että kun ei löydä koko kaupungista sopivaa kahvilaa!

Mitään niin laimeaa kuin yliopiston kahvilat en edes kuvittele tarjoavani. Vaikka siis yksi vaihtoehto putoaa pois, ei runsaudenpula katoa: valitako idyllisyyttä vai trendikkyyttä, porisevia pannuja vai latteja ja cappucinoja? Muuttujia tulee vielä lisää, kun ryhtyy miettimään sitä, milloin paikassa olisi tilaa, olisiko siellä yleensä keskustelurauhaa ja mitä, Herra paratkoon, saisi kahvin lisäksi suuhun pantavaksi? Ja mitä minusta kertoo tyttöystäväehdokkaalle se, että mussutan esimerkiksi berliininmunkkia? Sitä paitsi, koska joudun kutsun esittäjänä ja miehenä koko lystin maksamaan, en haluaisi ruveta mitään kallista kahvipöydässä katsomaan. Sillä tietenkin on tämänkin nuoren naisen äiti neuvonut tyttärelleen, että niiden miekkosten pitää antaa nähdä kunnolla vaivaa ja että niillä täytyy maksattaa useammat kuin yhdet tapaamiset.

Tässä on sekin ongelma, etten itse edes käy kahviloissa muuten kuin silloin, kun on tarkoitus tavata joku. Kuten sanoin, yhtälössä on ihan liian paljon muuttujia!

PS. Luettuanne tämän ymmärrätte varmaan paremmin, miksi en koskaan nähnyt niitä kahdeksansia.

Marketinhaltija

Kuinkahan yleisessä tiedossa on, että monen suomalaisen kaupungin osat ovat saaneet nimensä niiden maat aikoinaan omistaneista taloista? Niin, näistä vanhoista, viimeistään 1500-luvun lopulla perustetuista pitäjän alkutiloista, joissa vakaasti uskottiin kodinhaltijoihin, saunatonttuihin ja kaikenlaisiin välittömässä elinympäristössä vaikuttaviin olentoihin.

Kodinhaltija, talon arkisessa piirissä vaikuttavista yliluonnollisista hahmoista keskeisin, oli usein talon perustajan, sen ensimmäisen isännän henki. Mitähän tämä harmaaparta mahtaa ajatella siitä, että talonsa maille on 2000-luvulla perustettu moottoriteiden liittymä, jättiläisten rakentamalta vaikuttava huoltoasema ja kymmenen kylän kokoinen, värivaloin säihkyvä ostoskeskus? Ehkä ukko kuljeskelee öisin automarketin hyllyvälejä pitkin ja miettii, miksi näiltä ihmemarkkinoilta ei löydy kalanuottaa, kunnon kirvestä tai jousipyssyn nuolta?

Muotoilupääkaupunki

Ovat valinneet Helsingin maailman designpääkaupungiksi 2012. Keskeneräisyys-, korjaustyö-, haistattelu-, liikennesekasotku- ja pulunjätöspääkaupungin titteleistä ei ole päätetty vielä, mutta onhan se nyt yhtä selvä kuin korsolainen juoppo, että itse tsaarin pääkaupungiksemme armoittama Itämeren helmi tulisi nämäkin pystit pokkaamaan. Kyllä meidän ei-pääkaupunkilaisten tulee olla nyt kiitollisia, kun olemme saaneet pääkaupungiksemme tällaisen maailman silmäterän ja kansainvälisten trendien mekan, jota kohti maailman arkkitehtuuri-, muoti- ja muumifanipiirit kumartavat niin, että otsansa ovat mustelmilla.

Puhumattakaan siitä, että designkilpailun toinen finalisti oli Alankomaiden Eindhoven. Mitähän sielläkin on, muuta kuin PSV-niminen jalkapallojoukkue? Varmaankaan sieltä ei löydetty ihan niin monta rakennusta, johon ei normaalikokoinen ihminen mahdu sisään ja jonka vessat etenkin ovat ahtaita kuin entisten sosialistimaiden vankiloiden kopit.

Varmaankaan Eindhovenissa ei ole ihan yhtä monta ah-sitä-todellista-huippudesingniä edustavaa loskaista maanantaiaamua, jona lahkeet kastuvat ohi ajavan rikkinäispakoputkisen 80-luvun Corollan heittämästä ravasta sen jälkeen, kun lähiöpubin portailta herännyt spurgu on niihin kussut.

Että ottakaapa, eindhovenilaiset, helsinkiläisistä oppia.

Englanti on Pohjoismaa

Englanti on oikeastaan Pohjoismaa. Olihan se paitsi Tanskan kruunun alainen myös voimakkaan väestöllisen ja kulttuurisen skandinaavisiirtolaisuuden kohde aina anglien ja saksien vaelluksesta Vilhelm Valloittajaan asti.

Ja onhan Englanti vieläkin maa, jonka lippu on ristilippu ja jonka katoliset saivat aikanaan menolipun ristille, aivan kuten pohjoismaisissa uskonpuhdistuksissakin. Ja huomatkaa, kyseessä on nimenomaan Englanti, ei Iso-Britannia, joka koostuu skandinaavisen Englannin ohella myös kelttiläisistä osista, Skotlannista ja Walesista.

Yksi ero kuitenkin on. Se näkyy kirjallisuudessa. Jos norjalainen alkaa kirjoittamaan romaania, sijoittaa hän tapahtumat automaattisesti vuonolle. Tanskalainen taas valitsee kaniineja kuhisevan kukkulan tai lilliputtikaupungin ruotsalaisen viedessä tarinansa koivuistaan vehreälle Taalainmaalle. Suomalainen taas on havumetsän keskellä, sillä olemme metsäkansa. Mutta englantilainen, hänpä katsookin heti mahdollisuuden tullessa merelle. Ette varmaankaan keksi sellaista englantilaista kirjailijaa, jonka tuotoksissa meri ei jotenkin olisi läsnä. Merikansaa siis ovat he toisin kuin me vielä pohjoisemman Euroopan maakravut. Mutta vain nykyiset maakravut, sillä juuri myöhemmän romantiikan viikingeiksi nimeämät seikkailijat olivat syynä ja seurauksena Englannin ja Pohjoismaiden yhteyden jatkumiselle läpi keskiajan.

Oikeastaan Englannille - ja koko Brittein saarille - olisi luontevampaa pyrkiä yhteistyöhön Pohjoismaiden kuin manner-Euroopan valtioiden kanssa. Ja ovathan britit ruotsalaisten ohella pitäneet tiukimmin kiinni omasta valuutastaansakin, norjalaisten EU:n ulkopuolelle jäämisestä puhumattakaan. Kun joku aika sitten joku ruotsalainen ehdotti puolileikillään uuden Kalmarin unionin perustamista jäi häneltä huomaamatta, että siihen voitaisiin historiallisin, kulttuurisin ja taloudellisin perustein liittää brititkin. Britannian Williamhan voisi vaikkapa naida Ruotsin Victorian, ja paluu brittäläis-skandinaaviseen monarkiaan olisi tosiasia.

Vårt fosterland

Peruskoululaisten perusosaaminen eräässä perusaineessa eli ruotsin kielessä ei peruslehti Helsingin Sanomien perusuutisen mukaan ole perusteita perusteellisempaa. Taustalla on arvatenkin perunkirjoituksitta peritty perusasenne tähän Skandinavian peruskieleen: ruotsin kielioppia pureskellaan yhtä pitkin hampain kuin ruokatunnilla koulunäkkiä konsanaan. Perustuuko tämä periaate tunteeseen vai järkeen, on vaikea sanoa, mutta Pohjanlahden toisella rannalla osataan nämä molemmat, sillä tuskin on Sergelin torilla kuohuviinipullo euroviisuvoiton kunniaksi paukahtunut, kun jo Jällivaaran kaivoksessa paukautetaan rauhanpalkinnolle nimensä antaneen svealaisen kehittämä räjähde. Joihinkin ääripäihin on siis päästy länsinaapurissakin, ainakin menestyksen ääristä päätellen. Ääristä pääsemmekin rajoihin, enkä nyt puhu Haaparannasta ja Torniosta, vaan edelleen siitä, joka on paitsi ihmisen suussa myös hänen päänsä sisällä: hänen kielensä.

Kieleni rajat ovat ajatteluni rajat, ajatteluni rajat ovat maailmani rajat. Suomeen ja ruotsiin pätee samanlainen määrän ja laadun suhde kuin hävittäjiimme. Ruotsalaisilla on enemmän JAS Gripeneitä kuin meillä Horneteja, mutta tietääkseni kaikki asiantuntijat pitävät herhiläistä aarnikotkaa pistävämpänä. Samoin ruotsiksi haastelee useampi kuin suomeksi, mutta erilaisten ilmaisumahdollisuuksien haasteeseen vastaa suomi selvästi paremmin. Silti ei fennomaaninkaan kannata kantaa hapansilliään roskakoriin, Kallen mätitahnasta nyt puhumattakaan. Palkatkaapa joskus aitoruotsalaiseen tapaan agenttirakenne varjostamaan passiivianne ja antakaa sijapäätteen ohella prepositiolle - tuolle indoeurooppalaisten suomalais-ugrilaisia kernaammin käyttämälle rakenteelle - sija, niin huomaatte omankin maailmanne rakenteiden rikastuvan ja positionne muuttuvan, kielenne ja ajattelunne rajojen laajentuvan.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa

Norjalaiset osaavat tehdä muutakin kuin villapaitoja, kuten Peter Nicolai Arbon "Kuningas Sverkerin marssi Vossefjellin yli"-teoksen kaltaisia maalauksia. Vaikka taulu liittyykin Skotlantiin kuuluvan Shetlannin saaren historiaan, en suuntaa pohtimaan saaren kuuluisia poneja, mutta poninhäntiä kylläkin, nimittäin hiihtopipon alta pilkottavia sellaisia. Kyllä, aivan totta: kuningas Sverkerin hiukset saattaisivat kypärän alla olla myös tällä periteutonisella tavalla sidotut, mutta enemmän huomio kiinnittyy kasvonpiirteisiin ja mustaan partaan, jotka tekevät tuiman miehen erittäin Miedon näköiseksi. Sinapin sävystä ei yhteispohjoismaisessa värissä kuitenkaan ole kyse, vaan aivan oikeasta kuninkaallisen veren sinenhohteesta.

Ja sitä paitsi, jos kasvonpiirteet kelpaavat romantiikan ajan kuninkaita ikuistavalle kansallismaalarille, niin kuka vielä väittää 70-luvun suomalaista, jäätynyt räkä parrasta roikkuen lykkivää urheiluheerosta epäesteettiseksi metsämieheksi?

Veroista, käärmeistä ja jäniksistä

Suomalaisen kansanperinteen mukaan tappamalla käärmeen sai yhdeksän syntiä anteeksi. Lähteeni ei kerro, olivatko nämä yhdeksän juuri niitä maa- ja kirkkorajojen yli kuuluisia kuolemansyntejä, mutta tietäen suomalaisen kansanluonteen olen varma, että niihin lukeutui kateus, joka ei vie niinkään käärmeitä metsästä kuin kaloja vedestä, enkä tarkoita nyt vain silleja ja silakoita. Tänä syksynä tämä aidan toisen puolen ruohokasvun ihannointi sai taas loistaa parrasvaloissa, kun yhteiskunnalliselle keskustelukentälle ei ihan vain yhdeksi viikonlopuksi telttansa pystyttänyt verotietojen julkaisusirkus esitteli fakiirinsa, klovninsa, leijonankesyttäjänsä ja viimein myös hatusta vedetyt kaninsa. Jälkimmäisillä tarkoitan kansalaismielipiteilijöiden varjelemaa ja hörhöilyyn mukaan lähtevien poliitikkojen siunaamaa ei madon- vaan verokarhunlukujen taivastelua, josta ikävä kyllä on paratiisi kaukana. Niin, sitä aidan oman puolista omenapuuta jäytävä ristihuuli putkahtaa tälläkin kertaa suurkapitalistin silinteristä. Tiedätte kertomattakin, mistä suunnasta poliittista puustoa tämä pitkäkorvainen vemmelsääri on alun perin kotoisin. Pitäisikö panna koirat perään vai tuottaa erämailta ilveksiä jänisjahtiin? Ehkä parasta on antaa jänön juosta ja odottaa, että se väistämättä väsyttää itsensä loputtomalla porkkanan perässä juoksullaan.