Olen jo aiemmin kirjoittanut suhteestani kirjoihin. Kirjat merkitsevät minulle mahdottoman paljon. Jotkut syövät tai juovat suruun ja iloon, minä luen niihin. Kirjat tarjoavat poispääsyn arjesta ja ne antavat uusia näkökulmia ja ajatuksia. Kirjat rauhoittavat, kirjat innostavat. Kirjat vapauttavat ahdistuksesta ja etäännyttävät omaakin elämää koskevat ongelmat yleisinhimilliselle tasolle, missä niiden tarkastelu on helpompaa.
Suhteeni kirjoihin konkretisoituu kirjahyllyissäni, jotka ovat kotini tärkeimmät esineet. Olen jo aikoja sitten ymmärtäni olevani kirjojen suhteen parantumattomasti sairas. Tämä sairaus ilmenee siinä, miten olennaista minulle on se, mitä kirjoja hyllyssäni on. Toisaalta en hanki kirjoja pelkästään itseäni varten. Kirjahylly on myös käyntikortti ja sellainen asia, jota esitellään vieraille. Näissä nykyisissä piireissäni kirjahyllyn sisällön katsotaan kertovan ihmisestä paljon.
Osaltaan siksi olen tarkka hyllyni sisällöstä. Minulla oli vähän aikaa hyllyssä historiallinen teos erään paikkakunnan suojeluskunnasta, jonka paikallispäällikkö oli isoisoisäni serkku ja muuten oikeasti kasvoiltaan minun näköiseni. En kuitenkaan voinut pitää kirjaa hyllyssäni, koska se oli jotenkin niin omien arvojeni vastainen ja vein sen antikvariaattiin. Jos tietäisin, että kukaan ei koskaan vilkaisisi hyllyyni, että kukaan ei koskaan kävisi luonani kylässä ja että kukaan ei tekisi kirjojeni pohjalta johtopäätöksiä tai kiusallisia kysymyksiä, hankkisin hyllyyni ehkä sellaistakin, mitä en nyt hanki. Mutta kirjahylly on minulle erottamaton osa omaa persoonaani ja samalla sen ulkoinen ilmentymä.
tiistai 25. toukokuuta 2010
maanantai 24. toukokuuta 2010
Värin tunnustamisesta
Joillekin on oman poliittisen näkemyksen näyttäminen ulospäin luontevampaa kuin toisille. Kun vaalisalaisuus on jollekulle konkreettinen salaisuus, on toiselle ehdottoman tärkeää kuuluttaa omaa puoluekantaa ympäri turkuja ja toreja.
Isän puoleisessa suvussa polittisuus on näytetty ulospäin, koska se on ollut nimenomaan sosiaalista toimintaa. Olen aistivinani, että tehdastyöläisten yhteisössä asemaa sosiaalisessa hierarkiassa jopa määritti poliittisen näkemyksen luonne ja aste. Niitä, joiden tiedettiin olleen vasemmistolaisia jo ennen toista maailmansotaa arvostettiin enemmän kuin myöhemmin vasemmistolaistuneita. Vastaavasti jos jollakulla oli esimerkiksi maalaisliittolaista sukutaustaa - kuten isoisälläni, jonka sisaruksista osa oli maalaisliittolaisia - katsottiin sitä kieroon ja vaadittiin äänettömästi todistamaan vasemmistolaisuus sanoilla ja teoilla.
Siksi piti erota kirkosta, piti osallistua kaikkiin työväenyhdistyksen kokouksiin, piti toistaa vasemmistolaista retoriikkaa, piti kannattaa olympialaisissa ja jääkiekon MM-kisoissa Neuvostoliittoa silloinkin, kun vastustajina oli suomalaisia. Vapun piti ehdottomasti olla perheessä suurempi juhla kuin porvarillis-kristillinen joulu tai pääsiäinen. Samanlaista kyräilyä ja vahtimista on toki myös vaikkapa kokoomuslaisten tai uskovaisten keskuudessa, mutta 1950-luvulta 1980-luvun loppuun tämä oli totta nimenomaan vasemmistolaisissa yhteisöissä.
Aivan toisenlainen poliittinen kulttuuri on vallinnut äidinpuoleisessa suvussa. Äänestyskoppi on sen piirissä pyhä yksityisyyden tyyssija, eikä siellä tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Asiaa koskeva utelu on tahdittomuutta. Suvun tapaamisissa ei viitata politiikkaan, vaan suhde politiikkaan on jokaisen henkilökohtainen asia. Itse arvostan tätä kulttuuria enemmän ja olen takuuvarma, että politiikan sopiva poissulkeminen keskusteluista tuo parempaa menestystä myös omassa kaveripiirissä.
Isänpuoleisen suvun poliittisen kulttuurin takia oma suhteeni politiikkaan on kuitenkin kovin problemaattinen. Miten voin tehdessäni äänestyspäätöksen olla varma siitä, että päätös on omani eikä perhepiirin propaganda ole vaikuttanut siihen suuntaan tai toiseen? Jos pystyisin, poistaisin ajattelustani poliittisen ulottuvuuden kokonaan - sen verran paljon ahdistuneisuutta politiikka lieveilmiöineen on minulle aiheuttanut.
Isän puoleisessa suvussa polittisuus on näytetty ulospäin, koska se on ollut nimenomaan sosiaalista toimintaa. Olen aistivinani, että tehdastyöläisten yhteisössä asemaa sosiaalisessa hierarkiassa jopa määritti poliittisen näkemyksen luonne ja aste. Niitä, joiden tiedettiin olleen vasemmistolaisia jo ennen toista maailmansotaa arvostettiin enemmän kuin myöhemmin vasemmistolaistuneita. Vastaavasti jos jollakulla oli esimerkiksi maalaisliittolaista sukutaustaa - kuten isoisälläni, jonka sisaruksista osa oli maalaisliittolaisia - katsottiin sitä kieroon ja vaadittiin äänettömästi todistamaan vasemmistolaisuus sanoilla ja teoilla.
Siksi piti erota kirkosta, piti osallistua kaikkiin työväenyhdistyksen kokouksiin, piti toistaa vasemmistolaista retoriikkaa, piti kannattaa olympialaisissa ja jääkiekon MM-kisoissa Neuvostoliittoa silloinkin, kun vastustajina oli suomalaisia. Vapun piti ehdottomasti olla perheessä suurempi juhla kuin porvarillis-kristillinen joulu tai pääsiäinen. Samanlaista kyräilyä ja vahtimista on toki myös vaikkapa kokoomuslaisten tai uskovaisten keskuudessa, mutta 1950-luvulta 1980-luvun loppuun tämä oli totta nimenomaan vasemmistolaisissa yhteisöissä.
Aivan toisenlainen poliittinen kulttuuri on vallinnut äidinpuoleisessa suvussa. Äänestyskoppi on sen piirissä pyhä yksityisyyden tyyssija, eikä siellä tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Asiaa koskeva utelu on tahdittomuutta. Suvun tapaamisissa ei viitata politiikkaan, vaan suhde politiikkaan on jokaisen henkilökohtainen asia. Itse arvostan tätä kulttuuria enemmän ja olen takuuvarma, että politiikan sopiva poissulkeminen keskusteluista tuo parempaa menestystä myös omassa kaveripiirissä.
Isänpuoleisen suvun poliittisen kulttuurin takia oma suhteeni politiikkaan on kuitenkin kovin problemaattinen. Miten voin tehdessäni äänestyspäätöksen olla varma siitä, että päätös on omani eikä perhepiirin propaganda ole vaikuttanut siihen suuntaan tai toiseen? Jos pystyisin, poistaisin ajattelustani poliittisen ulottuvuuden kokonaan - sen verran paljon ahdistuneisuutta politiikka lieveilmiöineen on minulle aiheuttanut.
lauantai 22. toukokuuta 2010
Kenenkähän ansiota se on
Eräs vanha, jo eläkkeellä vuosia ollut sukulaiseni jaksaa saarnata siitä, miten monet hyvät asiat yhteiskunnassamme ovat työväenliikkeen ansiota. Vasemmiston ajamat tavoitteet ovat hänen mukaansa mahdollistaneet terveydenhoidon, koulutuksen ja työolojen parantumisen. En täysin kiellä hänen näkemystään: historiallisesti vasemmisto on nimenomaan pyrkinyt erinäisten sosiaalisten ja taloudellisten epäkohtien korjaamiseen.
Toisaalta hänen itsensäkin suhde vasemmiston ideologioihin on kyseenalainen, sillä hän rupesi vasemmistolaiseksi vasta muutettuaan maalta kaupunkiin tehdastyötä tekemään. Ammattiliiton toiminnan myötä hänen palkkansa nousi ja nousi lopulta sellaisiin summiin, joista esimerkiksi minun olisi turha haaveilla.
Vaan palataanpa yleiselle tasolle. Tämän päivän moderni suomalainen yhteiskunta ei todellakaan ole vasemmiston, vaan kasvottoman modernisaation ja teknisen kehityksen aikaansaannos. Tukinuittoja ei enää ole, koska puut voidaan kuljettaa maanteitse. Liukuhihnatyö on vähentynyt, koska automatisoitu robotiikka hoitaa työn paremmin. Maaseudulla ei työläisiä ole tarvittu vuosikymmeniin.
Jos mennään vielä kauemmas historiassa, niin voidaan nähdä vuosisadan alussa syntyneen ja sotien jälkeen nousseen suomalaisen teollisuuden luoman kaupungistumisen olleen se tekijä, joka poisti lopullisesti maaseudun tilattoman väestön ongelman - sen ongelman, jota Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiakin kuvaa ja joka on oikeastaan suomalaisen vasemmiston synnyn taustalla.
Siirryttäessä maaseudulta kaupunkeihin vasemmisto pystyi yhä nostamaan suosiotaan, koska teollisuuslaitosten luomissa yhteisöissä vasemmistolaisuus ja työväentoiminta olivat paitsi ideologista myös sosiaalista toimintaa. Sosialistiset ja kommunistiset opit tarjosivat mahdollisuuden teollisuuden rasvanahkaisen arjen todellistumiseen ideoiden tasolla ja siinä samassa yhteisöllisyys kukoisti työväenyhdistyksissä. Kuitenkin taustalla oli teknologinen ja taloudellinen kehitys, joka lopulta globalisoituessaan myös tuhosi perinteiset työläisyhteisöt ja niiden ideologiset viitekehykset.
Sen enempää höyrykonetta, liukuhihnaa kuin mikroprosessoriakaan ei vasemmisto keksinyt. Joten sen ansioksi jää lähinnä huolehtiminen siitä, että teknisen kehityksen tuottama hyvinvoinnin lisääntyminen jakaantuu tasaisesti. Miettiessä tätä menneisyyttä tulee kuitenkin väistämättä mieleen eräs toinen sukulaiseni, joka oli vuosikymmeniä ammatiltaan itsekseen ja urakkapohjalta työskentelevä kirvesmies ja puuseppä - eräänlainen aikansa freelancer ja yksityisyrittäjä siis. Miten vasemmiston ajamat tavoitteet auttoivat häntä? Eivät mitenkään! Oman onnensa seppä sitä joutuu olemaan, olivatpa yhteiskunnassa vallalla mistä suunnalta poliittista karttaa tuulevat voimat tahansa.
Toisaalta hänen itsensäkin suhde vasemmiston ideologioihin on kyseenalainen, sillä hän rupesi vasemmistolaiseksi vasta muutettuaan maalta kaupunkiin tehdastyötä tekemään. Ammattiliiton toiminnan myötä hänen palkkansa nousi ja nousi lopulta sellaisiin summiin, joista esimerkiksi minun olisi turha haaveilla.
Vaan palataanpa yleiselle tasolle. Tämän päivän moderni suomalainen yhteiskunta ei todellakaan ole vasemmiston, vaan kasvottoman modernisaation ja teknisen kehityksen aikaansaannos. Tukinuittoja ei enää ole, koska puut voidaan kuljettaa maanteitse. Liukuhihnatyö on vähentynyt, koska automatisoitu robotiikka hoitaa työn paremmin. Maaseudulla ei työläisiä ole tarvittu vuosikymmeniin.
Jos mennään vielä kauemmas historiassa, niin voidaan nähdä vuosisadan alussa syntyneen ja sotien jälkeen nousseen suomalaisen teollisuuden luoman kaupungistumisen olleen se tekijä, joka poisti lopullisesti maaseudun tilattoman väestön ongelman - sen ongelman, jota Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiakin kuvaa ja joka on oikeastaan suomalaisen vasemmiston synnyn taustalla.
Siirryttäessä maaseudulta kaupunkeihin vasemmisto pystyi yhä nostamaan suosiotaan, koska teollisuuslaitosten luomissa yhteisöissä vasemmistolaisuus ja työväentoiminta olivat paitsi ideologista myös sosiaalista toimintaa. Sosialistiset ja kommunistiset opit tarjosivat mahdollisuuden teollisuuden rasvanahkaisen arjen todellistumiseen ideoiden tasolla ja siinä samassa yhteisöllisyys kukoisti työväenyhdistyksissä. Kuitenkin taustalla oli teknologinen ja taloudellinen kehitys, joka lopulta globalisoituessaan myös tuhosi perinteiset työläisyhteisöt ja niiden ideologiset viitekehykset.
Sen enempää höyrykonetta, liukuhihnaa kuin mikroprosessoriakaan ei vasemmisto keksinyt. Joten sen ansioksi jää lähinnä huolehtiminen siitä, että teknisen kehityksen tuottama hyvinvoinnin lisääntyminen jakaantuu tasaisesti. Miettiessä tätä menneisyyttä tulee kuitenkin väistämättä mieleen eräs toinen sukulaiseni, joka oli vuosikymmeniä ammatiltaan itsekseen ja urakkapohjalta työskentelevä kirvesmies ja puuseppä - eräänlainen aikansa freelancer ja yksityisyrittäjä siis. Miten vasemmiston ajamat tavoitteet auttoivat häntä? Eivät mitenkään! Oman onnensa seppä sitä joutuu olemaan, olivatpa yhteiskunnassa vallalla mistä suunnalta poliittista karttaa tuulevat voimat tahansa.
Osta ja unohda
En ole bibliofiili sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kyllä suhteeni kirjoihin on enemmän käytännöllinen. En keräile kirjoja tarkoitushakuisesti, mutta silti suurin yksittäinen menoerä vuokran jälkeen ovat kirjat - kulutan niihin kuussa jopa hieman enemmän kuin ruokaan.
Nettikirjakauppojen myötä ostaminen on ihan liian helppoa. Jos vielä pitäisi koluta pelkästään konkreettisia kirjakauppoja ja antikvariaatteja, olisi todellisuuteni varmaan toisenlainen. Niiden kautta voisi kirjojenostaja ja -myyjä luoda verkostoja ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan, eikä olla vain yksin kirjojensa kanssa. Ostaminen olisi varmasti elämyksellisempi kokemus kuin nettikauppojen "laita ostoskoriin ja maksa"-toiminta.
Mutta niiden kirjojen merkitykseen. Jos unohdetaan se, että tarvitsen aika laajan kirjaston oman alani takia, niin minulla on tarve sellaiseen, että itselle merkitykselliset teokset ovat jatkuvasti saatavilla. Kirjastoon en voi siis luottaa. Lisäksi se, että omistan kirjan tuottaa sellaisen tunteen, että ikään kuin omistan sen myötä myös kaiken kirjassa olevan tiedon. Lainakirjan tieto olisi vain lainassa.
Silti usein tulee ostettua sellainekin teos, jota ei koskaan ehdi tai jaksa lukea. Se on vähän niin kuin osakkeiden osto "osta ja unohda"-strategialla: kymmenen vuoden päästä huomaa, miten joku teos on ollut hyllyssä pölyttämässä ilman, että koko asiaa on muistanut.
Nettikirjakauppojen myötä ostaminen on ihan liian helppoa. Jos vielä pitäisi koluta pelkästään konkreettisia kirjakauppoja ja antikvariaatteja, olisi todellisuuteni varmaan toisenlainen. Niiden kautta voisi kirjojenostaja ja -myyjä luoda verkostoja ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan, eikä olla vain yksin kirjojensa kanssa. Ostaminen olisi varmasti elämyksellisempi kokemus kuin nettikauppojen "laita ostoskoriin ja maksa"-toiminta.
Mutta niiden kirjojen merkitykseen. Jos unohdetaan se, että tarvitsen aika laajan kirjaston oman alani takia, niin minulla on tarve sellaiseen, että itselle merkitykselliset teokset ovat jatkuvasti saatavilla. Kirjastoon en voi siis luottaa. Lisäksi se, että omistan kirjan tuottaa sellaisen tunteen, että ikään kuin omistan sen myötä myös kaiken kirjassa olevan tiedon. Lainakirjan tieto olisi vain lainassa.
Silti usein tulee ostettua sellainekin teos, jota ei koskaan ehdi tai jaksa lukea. Se on vähän niin kuin osakkeiden osto "osta ja unohda"-strategialla: kymmenen vuoden päästä huomaa, miten joku teos on ollut hyllyssä pölyttämässä ilman, että koko asiaa on muistanut.
torstai 20. toukokuuta 2010
Veren seisauttaminen
Seuraavassa eräästä keskipohjalaisesta pitäjästä tallennettu verenseisotusloitsu. Jos saatte paperihaavan tai leikkaatte appelsiinia kuoriessanne sormenne, niin tätäpä kokeilemaan!
Veren seisotus
1) Luetaan Psalmista 146 viisi ensimmäistä värssyä.
2) Lastu vuolastahan lahtilavasta, joka pannahan haavan päälle.
3) Lausutaan: Seiso veri niinkö miekka veressä / Seiso veri niinkö se lautamies helevetin portilla joka toisin tiesi ja väärin vanno / Seiso veri niinkö nurkkakivi kirkon pilarin alla.
Oikeasti kuulostaa pelottavalta tuo viimeinen kohta ääneen lausuttuna!
Veren seisotus
1) Luetaan Psalmista 146 viisi ensimmäistä värssyä.
2) Lastu vuolastahan lahtilavasta, joka pannahan haavan päälle.
3) Lausutaan: Seiso veri niinkö miekka veressä / Seiso veri niinkö se lautamies helevetin portilla joka toisin tiesi ja väärin vanno / Seiso veri niinkö nurkkakivi kirkon pilarin alla.
Oikeasti kuulostaa pelottavalta tuo viimeinen kohta ääneen lausuttuna!
tiistai 18. toukokuuta 2010
Ei se(kään) ollutkaan niin
Lueskelin Leevi Norrenan mielenkiintoista kirjaa Talonpoika, pohjalainen ja punainen. Pidän historiantutkimuksessa eniten tällaisesta myytinmurtamisesta, tässä kirjassa se myytti on pohjalaisen talonpoikaisluokan oletettu porvarillinen aatemaailma ja murtamisvälineenä syvä älyllisyys. Norrena rinnastaa Etelä-Pohjanmaan itäosiin, erityisesti Evijärvelle ja Vimpeliin, vuosisadan alussa syntyneen työväenliikkeen alueella vaikuttaneisiin uskonnollisiin herätysliikkeisiin. Olennaista ei ole se, mitä ideologiaa edustaa, vaan se, miten edustaa.
Itsetietoisuus ja talonpoikaiset arvot ovat sovitettavissa niin kotiin, uskontoon ja isänmaahan kuin vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoonkin. Eikä vain talonpoikaiset, vaan myös kaupunkilaiset nykyajan arvomaailmat ovat Norrenan kirjan pohjalta mielestäni liitettävissä lähes samoilla argumenteilla niin Kokoomukseen, SDP:hen kuin Vihreisiinkin. Se yksilön poliittisen valinnan ratkaiseva tekijä ei tämän ajattelun mukaan ole sosioekonominen luokka, vaan se, millaisissa ideologioissa kokee oman maailmankuvansa todellistuvan. Humen giljotiiniin viitatekseni arvot leikkautuvat irti ja poikki tosiasioista. Politiikka koetaan ensisijaisesti abstraktioiden tasolla.
Tässä suhteessa Pohjanmaan itäosissa oltiin 1900-luvun alussa Suomen olosuhteissa poikkeuksellisen moderneja, sillä nykyään poliittiset valinnat ovat vielä enemmän kiinni vaikutelmista ja mielikuvista eli toisin sanoen siitä, millaisena maailman haluaa nähdä.
Itsetietoisuus ja talonpoikaiset arvot ovat sovitettavissa niin kotiin, uskontoon ja isänmaahan kuin vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoonkin. Eikä vain talonpoikaiset, vaan myös kaupunkilaiset nykyajan arvomaailmat ovat Norrenan kirjan pohjalta mielestäni liitettävissä lähes samoilla argumenteilla niin Kokoomukseen, SDP:hen kuin Vihreisiinkin. Se yksilön poliittisen valinnan ratkaiseva tekijä ei tämän ajattelun mukaan ole sosioekonominen luokka, vaan se, millaisissa ideologioissa kokee oman maailmankuvansa todellistuvan. Humen giljotiiniin viitatekseni arvot leikkautuvat irti ja poikki tosiasioista. Politiikka koetaan ensisijaisesti abstraktioiden tasolla.
Tässä suhteessa Pohjanmaan itäosissa oltiin 1900-luvun alussa Suomen olosuhteissa poikkeuksellisen moderneja, sillä nykyään poliittiset valinnat ovat vielä enemmän kiinni vaikutelmista ja mielikuvista eli toisin sanoen siitä, millaisena maailman haluaa nähdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)