Mustaa ja valkoista

Suhteellisuudentajuisena ja suvaitsevaisena ateistina minua harmittaa, että vapaa-ajattelijat järjestevät Raamatun pornolehtiin vaihtamisen kaltaisia tempauksia. Vaikka tapahtuman tarkoituksena sanotaan olevan uskontojen ylitiukkaa seksuaalimoraalia vastaan kampanjoiminen, on järjestäjillä ollut hyvin tiedossa vaihtotapahtuman tulevan aiheuttamaan mielipahaa.

Mielestäni ateistisen kritiikin kristinuskoa kohtaan pitäisi kohdistua ydinasiaan eli siihen, miten uskonnon perustana on tuhansia vuosia vanhoja paimentolaiskansojen taruja eikä suinkaan moraalikoodin kaltaisiin uskonnon sisälläkin kiistanalaisiin asioihin. Fundamentalistinen ateismi on yhtä kamalaa ja vahingollista kuin fundamentalistinen uskovaisuus. Vahinko vain, että tällainen fundamentalismi estää keskustelun mahdollisuuden ateistien ja uskovien välillä. Se voisi nimittäin olla molemmille osapuolille hedelmällinen keskustelu.

Rakennelmia ilmassa

Olen kirjoittanut aikaisemmissa merkinnöissäni politiikasta ja sen henkilökohtaisuudesta. Sain asiaan taas uuden näkökulman selailtuani Jonathan Swiftin Tynnyritarinaa. Swift kirjoittaa, että suuressa ihmisjoukossa ei ole tilaa liikkumiseen, joten jos siinä haluaa liikkua tai sitä liikuttaa, on noustava sen yläpuolelle eli siis otettava haltuun ilma ihmisten päiden yläpuolella. Swift jatkaa, että filosofit nimenomaan rakentavatkin rakennelmiaan ilmaan, koska vain siellä on jäljellä vapaata tilaa.

Minulle ideologiat, olivatpa ne sitten poliittisia tai ei, näyttäytyvät tällaisina ilmaan tehtyinä rakennelmina. Toisin sanoen ne ovat tietynlaisia todellisuuskäsityksiä, teoreettisia rakennelmia kuvaamassa konkreettista sen sijaan, että loisivat sitä. Tässä ajatuksessa ei jää kovin paljon sijaa kansalaisyhteiskunnalle ja käytännön tason vaikuttamiselle. Ehkä tästä johtuu, etten juuri koskaan ole välittänyt luottamustehtävistä, osallistumisesta ja vaikuttamisesta, vaikka olen kiinnostunut politiikasta, mielipiteistä ja niiden perustelemisesta ja esille tuomisesta.

Oikeastaan tässä on kyse jaosta romantikkoihin ja realisteihin. Itse kuulun ensin mainittuihin, sillä minulle ideologiat ovat olennaisempia kuin niiden käytännön tason tavoitteet ja saavutukset. Tältä pohjalta voisi kuvitella, että romanttinen suhtautuminen poliittisiin ideologioihin olisi hankalaa tänä aikana, jona puolueet ovat etääntyneet vanhoista aatteistaan ja tulleet toistensa kaltaisiksi. Asia on kuitenkin mielestäni paradoksaalisesti päin vastoin. Romantikkoon vetoavat vahvasti imago- ja arvokampanjat, joita eritoten Kokoomus ja viimeksi SDP ovat harrastaneet. Sekä voimakas teoreettiseen ideologiaan että ilmassa leijuviin hahmottomiin arvoimagoihin perustava politiikka kiehtovat romantikkoa realististen päivänpoliittisten kysymysten kustannuksella, vaikka kaksi ensin mainittua niin kaukana toisistaan tuntuvat olevankin.

Ihmetyksen aihe

Suvun historia on kummallinen usvan peittämä papapeli, jonka paloja on kadonnut sinne tänne koskaan löytymättä. Yksi erikoisimmista hahmoista siinä on isänpuoleisten isovanhempien alivuokralaisena sotien jälkeen asunut etnisyydeltään juutalainen nainen, joka oli upseerimiehensä kanssa adoptoinut isoisäni pikkusiskon näiden äidin kuoltua. Rouvan mies oli kaiketi kuollut sodassa ja tämä isoäitini kertomuksen mukaan konkkanokkainen nainen asui yläkerrassa samassa taloudessa isovanhempieni, isäni ja hänen sisarustensa kanssa.

Juutalaisrouva oli kuulemma "vihainen Kekkoselle" ja luki Helsingin Sanomia. Aina kuin isoäitini rupesi keittämään ruokaa, laskeutui tämä alivuokralainen yläkerrasta ruoan tuoksun ja keittämisen äänien houkuttelemana katsomaan ja kommentoimaan ruoanlaittoa. En tiedä yhtään, miksi hän asui vähän aikaa samassa taloudessa isäni lapsuudenperheen kanssa. Yksi erikoinen palanen perheen ja suvun historiaan lisää joka tapauksessa.

Hyllyni ovat jatkeeni

Olen jo aiemmin kirjoittanut suhteestani kirjoihin. Kirjat merkitsevät minulle mahdottoman paljon. Jotkut syövät tai juovat suruun ja iloon, minä luen niihin. Kirjat tarjoavat poispääsyn arjesta ja ne antavat uusia näkökulmia ja ajatuksia. Kirjat rauhoittavat, kirjat innostavat. Kirjat vapauttavat ahdistuksesta ja etäännyttävät omaakin elämää koskevat ongelmat yleisinhimilliselle tasolle, missä niiden tarkastelu on helpompaa.

Suhteeni kirjoihin konkretisoituu kirjahyllyissäni, jotka ovat kotini tärkeimmät esineet. Olen jo aikoja sitten ymmärtäni olevani kirjojen suhteen parantumattomasti sairas. Tämä sairaus ilmenee siinä, miten olennaista minulle on se, mitä kirjoja hyllyssäni on. Toisaalta en hanki kirjoja pelkästään itseäni varten. Kirjahylly on myös käyntikortti ja sellainen asia, jota esitellään vieraille. Näissä nykyisissä piireissäni kirjahyllyn sisällön katsotaan kertovan ihmisestä paljon.

Osaltaan siksi olen tarkka hyllyni sisällöstä. Minulla oli vähän aikaa hyllyssä historiallinen teos erään paikkakunnan suojeluskunnasta, jonka paikallispäällikkö oli isoisoisäni serkku ja muuten oikeasti kasvoiltaan minun näköiseni. En kuitenkaan voinut pitää kirjaa hyllyssäni, koska se oli jotenkin niin omien arvojeni vastainen ja vein sen antikvariaattiin. Jos tietäisin, että kukaan ei koskaan vilkaisisi hyllyyni, että kukaan ei koskaan kävisi luonani kylässä ja että kukaan ei tekisi kirjojeni pohjalta johtopäätöksiä tai kiusallisia kysymyksiä, hankkisin hyllyyni ehkä sellaistakin, mitä en nyt hanki. Mutta kirjahylly on minulle erottamaton osa omaa persoonaani ja samalla sen ulkoinen ilmentymä.

Värin tunnustamisesta

Joillekin on oman poliittisen näkemyksen näyttäminen ulospäin luontevampaa kuin toisille. Kun vaalisalaisuus on jollekulle konkreettinen salaisuus, on toiselle ehdottoman tärkeää kuuluttaa omaa puoluekantaa ympäri turkuja ja toreja.

Isän puoleisessa suvussa polittisuus on näytetty ulospäin, koska se on ollut nimenomaan sosiaalista toimintaa. Olen aistivinani, että tehdastyöläisten yhteisössä asemaa sosiaalisessa hierarkiassa jopa määritti poliittisen näkemyksen luonne ja aste. Niitä, joiden tiedettiin olleen vasemmistolaisia jo ennen toista maailmansotaa arvostettiin enemmän kuin myöhemmin vasemmistolaistuneita. Vastaavasti jos jollakulla oli esimerkiksi maalaisliittolaista sukutaustaa - kuten isoisälläni, jonka sisaruksista osa oli maalaisliittolaisia - katsottiin sitä kieroon ja vaadittiin äänettömästi todistamaan vasemmistolaisuus sanoilla ja teoilla.

Siksi piti erota kirkosta, piti osallistua kaikkiin työväenyhdistyksen kokouksiin, piti toistaa vasemmistolaista retoriikkaa, piti kannattaa olympialaisissa ja jääkiekon MM-kisoissa Neuvostoliittoa silloinkin, kun vastustajina oli suomalaisia. Vapun piti ehdottomasti olla perheessä suurempi juhla kuin porvarillis-kristillinen joulu tai pääsiäinen. Samanlaista kyräilyä ja vahtimista on toki myös vaikkapa kokoomuslaisten tai uskovaisten keskuudessa, mutta 1950-luvulta 1980-luvun loppuun tämä oli totta nimenomaan vasemmistolaisissa yhteisöissä.

Aivan toisenlainen poliittinen kulttuuri on vallinnut äidinpuoleisessa suvussa. Äänestyskoppi on sen piirissä pyhä yksityisyyden tyyssija, eikä siellä tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Asiaa koskeva utelu on tahdittomuutta. Suvun tapaamisissa ei viitata politiikkaan, vaan suhde politiikkaan on jokaisen henkilökohtainen asia. Itse arvostan tätä kulttuuria enemmän ja olen takuuvarma, että politiikan sopiva poissulkeminen keskusteluista tuo parempaa menestystä myös omassa kaveripiirissä.

Isänpuoleisen suvun poliittisen kulttuurin takia oma suhteeni politiikkaan on kuitenkin kovin problemaattinen. Miten voin tehdessäni äänestyspäätöksen olla varma siitä, että päätös on omani eikä perhepiirin propaganda ole vaikuttanut siihen suuntaan tai toiseen? Jos pystyisin, poistaisin ajattelustani poliittisen ulottuvuuden kokonaan - sen verran paljon ahdistuneisuutta politiikka lieveilmiöineen on minulle aiheuttanut.

Kenenkähän ansiota se on

Eräs vanha, jo eläkkeellä vuosia ollut sukulaiseni jaksaa saarnata siitä, miten monet hyvät asiat yhteiskunnassamme ovat työväenliikkeen ansiota. Vasemmiston ajamat tavoitteet ovat hänen mukaansa mahdollistaneet terveydenhoidon, koulutuksen ja työolojen parantumisen. En täysin kiellä hänen näkemystään: historiallisesti vasemmisto on nimenomaan pyrkinyt erinäisten sosiaalisten ja taloudellisten epäkohtien korjaamiseen.

Toisaalta hänen itsensäkin suhde vasemmiston ideologioihin on kyseenalainen, sillä hän rupesi vasemmistolaiseksi vasta muutettuaan maalta kaupunkiin tehdastyötä tekemään. Ammattiliiton toiminnan myötä hänen palkkansa nousi ja nousi lopulta sellaisiin summiin, joista esimerkiksi minun olisi turha haaveilla.

Vaan palataanpa yleiselle tasolle. Tämän päivän moderni suomalainen yhteiskunta ei todellakaan ole vasemmiston, vaan kasvottoman modernisaation ja teknisen kehityksen aikaansaannos. Tukinuittoja ei enää ole, koska puut voidaan kuljettaa maanteitse. Liukuhihnatyö on vähentynyt, koska automatisoitu robotiikka hoitaa työn paremmin. Maaseudulla ei työläisiä ole tarvittu vuosikymmeniin.

Jos mennään vielä kauemmas historiassa, niin voidaan nähdä vuosisadan alussa syntyneen ja sotien jälkeen nousseen suomalaisen teollisuuden luoman kaupungistumisen olleen se tekijä, joka poisti lopullisesti maaseudun tilattoman väestön ongelman - sen ongelman, jota Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiakin kuvaa ja joka on oikeastaan suomalaisen vasemmiston synnyn taustalla.

Siirryttäessä maaseudulta kaupunkeihin vasemmisto pystyi yhä nostamaan suosiotaan, koska teollisuuslaitosten luomissa yhteisöissä vasemmistolaisuus ja työväentoiminta olivat paitsi ideologista myös sosiaalista toimintaa. Sosialistiset ja kommunistiset opit tarjosivat mahdollisuuden teollisuuden rasvanahkaisen arjen todellistumiseen ideoiden tasolla ja siinä samassa yhteisöllisyys kukoisti työväenyhdistyksissä. Kuitenkin taustalla oli teknologinen ja taloudellinen kehitys, joka lopulta globalisoituessaan myös tuhosi perinteiset työläisyhteisöt ja niiden ideologiset viitekehykset.

Sen enempää höyrykonetta, liukuhihnaa kuin mikroprosessoriakaan ei vasemmisto keksinyt. Joten sen ansioksi jää lähinnä huolehtiminen siitä, että teknisen kehityksen tuottama hyvinvoinnin lisääntyminen jakaantuu tasaisesti. Miettiessä tätä menneisyyttä tulee kuitenkin väistämättä mieleen eräs toinen sukulaiseni, joka oli vuosikymmeniä ammatiltaan itsekseen ja urakkapohjalta työskentelevä kirvesmies ja puuseppä - eräänlainen aikansa freelancer ja yksityisyrittäjä siis. Miten vasemmiston ajamat tavoitteet auttoivat häntä? Eivät mitenkään! Oman onnensa seppä sitä joutuu olemaan, olivatpa yhteiskunnassa vallalla mistä suunnalta poliittista karttaa tuulevat voimat tahansa.

Osta ja unohda

En ole bibliofiili sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kyllä suhteeni kirjoihin on enemmän käytännöllinen. En keräile kirjoja tarkoitushakuisesti, mutta silti suurin yksittäinen menoerä vuokran jälkeen ovat kirjat - kulutan niihin kuussa jopa hieman enemmän kuin ruokaan.

Nettikirjakauppojen myötä ostaminen on ihan liian helppoa. Jos vielä pitäisi koluta pelkästään konkreettisia kirjakauppoja ja antikvariaatteja, olisi todellisuuteni varmaan toisenlainen. Niiden kautta voisi kirjojenostaja ja -myyjä luoda verkostoja ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan, eikä olla vain yksin kirjojensa kanssa. Ostaminen olisi varmasti elämyksellisempi kokemus kuin nettikauppojen "laita ostoskoriin ja maksa"-toiminta.

Mutta niiden kirjojen merkitykseen. Jos unohdetaan se, että tarvitsen aika laajan kirjaston oman alani takia, niin minulla on tarve sellaiseen, että itselle merkitykselliset teokset ovat jatkuvasti saatavilla. Kirjastoon en voi siis luottaa. Lisäksi se, että omistan kirjan tuottaa sellaisen tunteen, että ikään kuin omistan sen myötä myös kaiken kirjassa olevan tiedon. Lainakirjan tieto olisi vain lainassa.

Silti usein tulee ostettua sellainekin teos, jota ei koskaan ehdi tai jaksa lukea. Se on vähän niin kuin osakkeiden osto "osta ja unohda"-strategialla: kymmenen vuoden päästä huomaa, miten joku teos on ollut hyllyssä pölyttämässä ilman, että koko asiaa on muistanut.