Rakennelmia ilmassa

Olen kirjoittanut aikaisemmissa merkinnöissäni politiikasta ja sen henkilökohtaisuudesta. Sain asiaan taas uuden näkökulman selailtuani Jonathan Swiftin Tynnyritarinaa. Swift kirjoittaa, että suuressa ihmisjoukossa ei ole tilaa liikkumiseen, joten jos siinä haluaa liikkua tai sitä liikuttaa, on noustava sen yläpuolelle eli siis otettava haltuun ilma ihmisten päiden yläpuolella. Swift jatkaa, että filosofit nimenomaan rakentavatkin rakennelmiaan ilmaan, koska vain siellä on jäljellä vapaata tilaa.

Minulle ideologiat, olivatpa ne sitten poliittisia tai ei, näyttäytyvät tällaisina ilmaan tehtyinä rakennelmina. Toisin sanoen ne ovat tietynlaisia todellisuuskäsityksiä, teoreettisia rakennelmia kuvaamassa konkreettista sen sijaan, että loisivat sitä. Tässä ajatuksessa ei jää kovin paljon sijaa kansalaisyhteiskunnalle ja käytännön tason vaikuttamiselle. Ehkä tästä johtuu, etten juuri koskaan ole välittänyt luottamustehtävistä, osallistumisesta ja vaikuttamisesta, vaikka olen kiinnostunut politiikasta, mielipiteistä ja niiden perustelemisesta ja esille tuomisesta.

Oikeastaan tässä on kyse jaosta romantikkoihin ja realisteihin. Itse kuulun ensin mainittuihin, sillä minulle ideologiat ovat olennaisempia kuin niiden käytännön tason tavoitteet ja saavutukset. Tältä pohjalta voisi kuvitella, että romanttinen suhtautuminen poliittisiin ideologioihin olisi hankalaa tänä aikana, jona puolueet ovat etääntyneet vanhoista aatteistaan ja tulleet toistensa kaltaisiksi. Asia on kuitenkin mielestäni paradoksaalisesti päin vastoin. Romantikkoon vetoavat vahvasti imago- ja arvokampanjat, joita eritoten Kokoomus ja viimeksi SDP ovat harrastaneet. Sekä voimakas teoreettiseen ideologiaan että ilmassa leijuviin hahmottomiin arvoimagoihin perustava politiikka kiehtovat romantikkoa realististen päivänpoliittisten kysymysten kustannuksella, vaikka kaksi ensin mainittua niin kaukana toisistaan tuntuvat olevankin.