Alamaisen hymy

Mustaa ja valkoista

2010-06-12T17:41:00.001+03:00

Suhteellisuudentajuisena ja suvaitsevaisena ateistina minua harmittaa, että vapaa-ajattelijat järjestevät Raamatun pornolehtiin vaihtamisen kaltaisia tempauksia. Vaikka tapahtuman tarkoituksena sanotaan olevan uskontojen ylitiukkaa seksuaalimoraalia vastaan kampanjoiminen, on järjestäjillä ollut hyvin tiedossa vaihtotapahtuman tulevan aiheuttamaan mielipahaa.

Mielestäni ateistisen kritiikin kristinuskoa kohtaan pitäisi kohdistua ydinasiaan eli siihen, miten uskonnon perustana on tuhansia vuosia vanhoja paimentolaiskansojen taruja eikä suinkaan moraalikoodin kaltaisiin uskonnon sisälläkin kiistanalaisiin asioihin. Fundamentalistinen ateismi on yhtä kamalaa ja vahingollista kuin fundamentalistinen uskovaisuus. Vahinko vain, että tällainen fundamentalismi estää keskustelun mahdollisuuden ateistien ja uskovien välillä. Se voisi nimittäin olla molemmille osapuolille hedelmällinen keskustelu.

Rakennelmia ilmassa

2010-06-11T03:26:00.002+03:00

Olen kirjoittanut aikaisemmissa merkinnöissäni politiikasta ja sen henkilökohtaisuudesta. Sain asiaan taas uuden näkökulman selailtuani Jonathan Swiftin Tynnyritarinaa. Swift kirjoittaa, että suuressa ihmisjoukossa ei ole tilaa liikkumiseen, joten jos siinä haluaa liikkua tai sitä liikuttaa, on noustava sen yläpuolelle eli siis otettava haltuun ilma ihmisten päiden yläpuolella. Swift jatkaa, että filosofit nimenomaan rakentavatkin rakennelmiaan ilmaan, koska vain siellä on jäljellä vapaata tilaa.

Minulle ideologiat, olivatpa ne sitten poliittisia tai ei, näyttäytyvät tällaisina ilmaan tehtyinä rakennelmina. Toisin sanoen ne ovat tietynlaisia todellisuuskäsityksiä, teoreettisia rakennelmia kuvaamassa konkreettista sen sijaan, että loisivat sitä. Tässä ajatuksessa ei jää kovin paljon sijaa kansalaisyhteiskunnalle ja käytännön tason vaikuttamiselle. Ehkä tästä johtuu, etten juuri koskaan ole välittänyt luottamustehtävistä, osallistumisesta ja vaikuttamisesta, vaikka olen kiinnostunut politiikasta, mielipiteistä ja niiden perustelemisesta ja esille tuomisesta.

Oikeastaan tässä on kyse jaosta romantikkoihin ja realisteihin. Itse kuulun ensin mainittuihin, sillä minulle ideologiat ovat olennaisempia kuin niiden käytännön tason tavoitteet ja saavutukset. Tältä pohjalta voisi kuvitella, että romanttinen suhtautuminen poliittisiin ideologioihin olisi hankalaa tänä aikana, jona puolueet ovat etääntyneet vanhoista aatteistaan ja tulleet toistensa kaltaisiksi. Asia on kuitenkin mielestäni paradoksaalisesti päin vastoin. Romantikkoon vetoavat vahvasti imago- ja arvokampanjat, joita eritoten Kokoomus ja viimeksi SDP ovat harrastaneet. Sekä voimakas teoreettiseen ideologiaan että ilmassa leijuviin hahmottomiin arvoimagoihin perustava politiikka kiehtovat romantikkoa realististen päivänpoliittisten kysymysten kustannuksella, vaikka kaksi ensin mainittua niin kaukana toisistaan tuntuvat olevankin.

Ihmetyksen aihe

2010-06-01T16:38:00.001+03:00

Suvun historia on kummallinen usvan peittämä papapeli, jonka paloja on kadonnut sinne tänne koskaan löytymättä. Yksi erikoisimmista hahmoista siinä on isänpuoleisten isovanhempien alivuokralaisena sotien jälkeen asunut etnisyydeltään juutalainen nainen, joka oli upseerimiehensä kanssa adoptoinut isoisäni pikkusiskon näiden äidin kuoltua. Rouvan mies oli kaiketi kuollut sodassa ja tämä isoäitini kertomuksen mukaan konkkanokkainen nainen asui yläkerrassa samassa taloudessa isovanhempieni, isäni ja hänen sisarustensa kanssa.

Juutalaisrouva oli kuulemma "vihainen Kekkoselle" ja luki Helsingin Sanomia. Aina kuin isoäitini rupesi keittämään ruokaa, laskeutui tämä alivuokralainen yläkerrasta ruoan tuoksun ja keittämisen äänien houkuttelemana katsomaan ja kommentoimaan ruoanlaittoa. En tiedä yhtään, miksi hän asui vähän aikaa samassa taloudessa isäni lapsuudenperheen kanssa. Yksi erikoinen palanen perheen ja suvun historiaan lisää joka tapauksessa.

Hyllyni ovat jatkeeni

2010-05-25T18:41:00.004+03:00

Olen jo aiemmin kirjoittanut suhteestani kirjoihin. Kirjat merkitsevät minulle mahdottoman paljon. Jotkut syövät tai juovat suruun ja iloon, minä luen niihin. Kirjat tarjoavat poispääsyn arjesta ja ne antavat uusia näkökulmia ja ajatuksia. Kirjat rauhoittavat, kirjat innostavat. Kirjat vapauttavat ahdistuksesta ja etäännyttävät omaakin elämää koskevat ongelmat yleisinhimilliselle tasolle, missä niiden tarkastelu on helpompaa.

Suhteeni kirjoihin konkretisoituu kirjahyllyissäni, jotka ovat kotini tärkeimmät esineet. Olen jo aikoja sitten ymmärtäni olevani kirjojen suhteen parantumattomasti sairas. Tämä sairaus ilmenee siinä, miten olennaista minulle on se, mitä kirjoja hyllyssäni on. Toisaalta en hanki kirjoja pelkästään itseäni varten. Kirjahylly on myös käyntikortti ja sellainen asia, jota esitellään vieraille. Näissä nykyisissä piireissäni kirjahyllyn sisällön katsotaan kertovan ihmisestä paljon.

Osaltaan siksi olen tarkka hyllyni sisällöstä. Minulla oli vähän aikaa hyllyssä historiallinen teos erään paikkakunnan suojeluskunnasta, jonka paikallispäällikkö oli isoisoisäni serkku ja muuten oikeasti kasvoiltaan minun näköiseni. En kuitenkaan voinut pitää kirjaa hyllyssäni, koska se oli jotenkin niin omien arvojeni vastainen ja vein sen antikvariaattiin. Jos tietäisin, että kukaan ei koskaan vilkaisisi hyllyyni, että kukaan ei koskaan kävisi luonani kylässä ja että kukaan ei tekisi kirjojeni pohjalta johtopäätöksiä tai kiusallisia kysymyksiä, hankkisin hyllyyni ehkä sellaistakin, mitä en nyt hanki. Mutta kirjahylly on minulle erottamaton osa omaa persoonaani ja samalla sen ulkoinen ilmentymä.

Värin tunnustamisesta

2010-05-24T00:06:00.002+03:00

Joillekin on oman poliittisen näkemyksen näyttäminen ulospäin luontevampaa kuin toisille. Kun vaalisalaisuus on jollekulle konkreettinen salaisuus, on toiselle ehdottoman tärkeää kuuluttaa omaa puoluekantaa ympäri turkuja ja toreja.

Isän puoleisessa suvussa polittisuus on näytetty ulospäin, koska se on ollut nimenomaan sosiaalista toimintaa. Olen aistivinani, että tehdastyöläisten yhteisössä asemaa sosiaalisessa hierarkiassa jopa määritti poliittisen näkemyksen luonne ja aste. Niitä, joiden tiedettiin olleen vasemmistolaisia jo ennen toista maailmansotaa arvostettiin enemmän kuin myöhemmin vasemmistolaistuneita. Vastaavasti jos jollakulla oli esimerkiksi maalaisliittolaista sukutaustaa - kuten isoisälläni, jonka sisaruksista osa oli maalaisliittolaisia - katsottiin sitä kieroon ja vaadittiin äänettömästi todistamaan vasemmistolaisuus sanoilla ja teoilla.

Siksi piti erota kirkosta, piti osallistua kaikkiin työväenyhdistyksen kokouksiin, piti toistaa vasemmistolaista retoriikkaa, piti kannattaa olympialaisissa ja jääkiekon MM-kisoissa Neuvostoliittoa silloinkin, kun vastustajina oli suomalaisia. Vapun piti ehdottomasti olla perheessä suurempi juhla kuin porvarillis-kristillinen joulu tai pääsiäinen. Samanlaista kyräilyä ja vahtimista on toki myös vaikkapa kokoomuslaisten tai uskovaisten keskuudessa, mutta 1950-luvulta 1980-luvun loppuun tämä oli totta nimenomaan vasemmistolaisissa yhteisöissä.

Aivan toisenlainen poliittinen kulttuuri on vallinnut äidinpuoleisessa suvussa. Äänestyskoppi on sen piirissä pyhä yksityisyyden tyyssija, eikä siellä tapahtuneesta hiiskuta kenellekään. Asiaa koskeva utelu on tahdittomuutta. Suvun tapaamisissa ei viitata politiikkaan, vaan suhde politiikkaan on jokaisen henkilökohtainen asia. Itse arvostan tätä kulttuuria enemmän ja olen takuuvarma, että politiikan sopiva poissulkeminen keskusteluista tuo parempaa menestystä myös omassa kaveripiirissä.

Isänpuoleisen suvun poliittisen kulttuurin takia oma suhteeni politiikkaan on kuitenkin kovin problemaattinen. Miten voin tehdessäni äänestyspäätöksen olla varma siitä, että päätös on omani eikä perhepiirin propaganda ole vaikuttanut siihen suuntaan tai toiseen? Jos pystyisin, poistaisin ajattelustani poliittisen ulottuvuuden kokonaan - sen verran paljon ahdistuneisuutta politiikka lieveilmiöineen on minulle aiheuttanut.

Kenenkähän ansiota se on

2010-05-22T20:19:00.009+03:00

Eräs vanha, jo eläkkeellä vuosia ollut sukulaiseni jaksaa saarnata siitä, miten monet hyvät asiat yhteiskunnassamme ovat työväenliikkeen ansiota. Vasemmiston ajamat tavoitteet ovat hänen mukaansa mahdollistaneet terveydenhoidon, koulutuksen ja työolojen parantumisen. En täysin kiellä hänen näkemystään: historiallisesti vasemmisto on nimenomaan pyrkinyt erinäisten sosiaalisten ja taloudellisten epäkohtien korjaamiseen.

Toisaalta hänen itsensäkin suhde vasemmiston ideologioihin on kyseenalainen, sillä hän rupesi vasemmistolaiseksi vasta muutettuaan maalta kaupunkiin tehdastyötä tekemään. Ammattiliiton toiminnan myötä hänen palkkansa nousi ja nousi lopulta sellaisiin summiin, joista esimerkiksi minun olisi turha haaveilla.

Vaan palataanpa yleiselle tasolle. Tämän päivän moderni suomalainen yhteiskunta ei todellakaan ole vasemmiston, vaan kasvottoman modernisaation ja teknisen kehityksen aikaansaannos. Tukinuittoja ei enää ole, koska puut voidaan kuljettaa maanteitse. Liukuhihnatyö on vähentynyt, koska automatisoitu robotiikka hoitaa työn paremmin. Maaseudulla ei työläisiä ole tarvittu vuosikymmeniin.

Jos mennään vielä kauemmas historiassa, niin voidaan nähdä vuosisadan alussa syntyneen ja sotien jälkeen nousseen suomalaisen teollisuuden luoman kaupungistumisen olleen se tekijä, joka poisti lopullisesti maaseudun tilattoman väestön ongelman - sen ongelman, jota Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiakin kuvaa ja joka on oikeastaan suomalaisen vasemmiston synnyn taustalla.

Siirryttäessä maaseudulta kaupunkeihin vasemmisto pystyi yhä nostamaan suosiotaan, koska teollisuuslaitosten luomissa yhteisöissä vasemmistolaisuus ja työväentoiminta olivat paitsi ideologista myös sosiaalista toimintaa. Sosialistiset ja kommunistiset opit tarjosivat mahdollisuuden teollisuuden rasvanahkaisen arjen todellistumiseen ideoiden tasolla ja siinä samassa yhteisöllisyys kukoisti työväenyhdistyksissä. Kuitenkin taustalla oli teknologinen ja taloudellinen kehitys, joka lopulta globalisoituessaan myös tuhosi perinteiset työläisyhteisöt ja niiden ideologiset viitekehykset.

Sen enempää höyrykonetta, liukuhihnaa kuin mikroprosessoriakaan ei vasemmisto keksinyt. Joten sen ansioksi jää lähinnä huolehtiminen siitä, että teknisen kehityksen tuottama hyvinvoinnin lisääntyminen jakaantuu tasaisesti. Miettiessä tätä menneisyyttä tulee kuitenkin väistämättä mieleen eräs toinen sukulaiseni, joka oli vuosikymmeniä ammatiltaan itsekseen ja urakkapohjalta työskentelevä kirvesmies ja puuseppä - eräänlainen aikansa freelancer ja yksityisyrittäjä siis. Miten vasemmiston ajamat tavoitteet auttoivat häntä? Eivät mitenkään! Oman onnensa seppä sitä joutuu olemaan, olivatpa yhteiskunnassa vallalla mistä suunnalta poliittista karttaa tuulevat voimat tahansa.

Osta ja unohda

2010-05-22T14:45:00.002+03:00

En ole bibliofiili sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan kyllä suhteeni kirjoihin on enemmän käytännöllinen. En keräile kirjoja tarkoitushakuisesti, mutta silti suurin yksittäinen menoerä vuokran jälkeen ovat kirjat - kulutan niihin kuussa jopa hieman enemmän kuin ruokaan.

Nettikirjakauppojen myötä ostaminen on ihan liian helppoa. Jos vielä pitäisi koluta pelkästään konkreettisia kirjakauppoja ja antikvariaatteja, olisi todellisuuteni varmaan toisenlainen. Niiden kautta voisi kirjojenostaja ja -myyjä luoda verkostoja ja tuntea kuuluvansa johonkin suurempaan, eikä olla vain yksin kirjojensa kanssa. Ostaminen olisi varmasti elämyksellisempi kokemus kuin nettikauppojen "laita ostoskoriin ja maksa"-toiminta.

Mutta niiden kirjojen merkitykseen. Jos unohdetaan se, että tarvitsen aika laajan kirjaston oman alani takia, niin minulla on tarve sellaiseen, että itselle merkitykselliset teokset ovat jatkuvasti saatavilla. Kirjastoon en voi siis luottaa. Lisäksi se, että omistan kirjan tuottaa sellaisen tunteen, että ikään kuin omistan sen myötä myös kaiken kirjassa olevan tiedon. Lainakirjan tieto olisi vain lainassa.

Silti usein tulee ostettua sellainekin teos, jota ei koskaan ehdi tai jaksa lukea. Se on vähän niin kuin osakkeiden osto "osta ja unohda"-strategialla: kymmenen vuoden päästä huomaa, miten joku teos on ollut hyllyssä pölyttämässä ilman, että koko asiaa on muistanut.

Veren seisauttaminen

2010-05-20T16:29:00.000+03:00

Seuraavassa eräästä keskipohjalaisesta pitäjästä tallennettu verenseisotusloitsu. Jos saatte paperihaavan tai leikkaatte appelsiinia kuoriessanne sormenne, niin tätäpä kokeilemaan!

Veren seisotus

1) Luetaan Psalmista 146 viisi ensimmäistä värssyä.
2) Lastu vuolastahan lahtilavasta, joka pannahan haavan päälle.
3) Lausutaan: Seiso veri niinkö miekka veressä / Seiso veri niinkö se lautamies helevetin portilla joka toisin tiesi ja väärin vanno / Seiso veri niinkö nurkkakivi kirkon pilarin alla.

Oikeasti kuulostaa pelottavalta tuo viimeinen kohta ääneen lausuttuna!

Ei se(kään) ollutkaan niin

2010-05-18T16:27:00.004+03:00

Lueskelin Leevi Norrenan mielenkiintoista kirjaa Talonpoika, pohjalainen ja punainen. Pidän historiantutkimuksessa eniten tällaisesta myytinmurtamisesta, tässä kirjassa se myytti on pohjalaisen talonpoikaisluokan oletettu porvarillinen aatemaailma ja murtamisvälineenä syvä älyllisyys. Norrena rinnastaa Etelä-Pohjanmaan itäosiin, erityisesti Evijärvelle ja Vimpeliin, vuosisadan alussa syntyneen työväenliikkeen alueella vaikuttaneisiin uskonnollisiin herätysliikkeisiin. Olennaista ei ole se, mitä ideologiaa edustaa, vaan se, miten edustaa.

Itsetietoisuus ja talonpoikaiset arvot ovat sovitettavissa niin kotiin, uskontoon ja isänmaahan kuin vapauteen, veljeyteen ja tasa-arvoonkin. Eikä vain talonpoikaiset, vaan myös kaupunkilaiset nykyajan arvomaailmat ovat Norrenan kirjan pohjalta mielestäni liitettävissä lähes samoilla argumenteilla niin Kokoomukseen, SDP:hen kuin Vihreisiinkin. Se yksilön poliittisen valinnan ratkaiseva tekijä ei tämän ajattelun mukaan ole sosioekonominen luokka, vaan se, millaisissa ideologioissa kokee oman maailmankuvansa todellistuvan. Humen giljotiiniin viitatekseni arvot leikkautuvat irti ja poikki tosiasioista. Politiikka koetaan ensisijaisesti abstraktioiden tasolla.

Tässä suhteessa Pohjanmaan itäosissa oltiin 1900-luvun alussa Suomen olosuhteissa poikkeuksellisen moderneja, sillä nykyään poliittiset valinnat ovat vielä enemmän kiinni vaikutelmista ja mielikuvista eli toisin sanoen siitä, millaisena maailman haluaa nähdä.

Onko puhdasta suomea olemassa?

2009-11-29T01:24:00.006+02:00

Menneinä vuosikymmeninä Pohjanmaan ruotsinkieliseltä rannikolta lähettettiin nuoria kesäksi Keski-Suomen pitäjien taloihin toista - vai pitäisikö sanoa ensimmäistä - kotimaista oppimaan, koska näillä sisämaan paikkakunnilla puhuttiin yleisen mielipiteen mukaan puhtainta suomea. Vaan mitä on puhtain suomi? Onko se eniten kielioppinormien mukaista vai eniten kielen eri mahdollisuuksia käyttävää, toisin sanoen rikkainta puhekieltä?

Kielioppi on sopimus, perusteiltaan paljon heiveröisempi kuin esimerkiksi matematiikan sopimukset. Luonnontieteiden kaavat ovat löydettävissä luonnosta, mutta kieliopin normit ovat kulttuurisista tekijöistä riippuvia sattumanvaraisuuksia, joiden taustalla voi olla jopa vain yhden ihmisen näkemys. Niinpä mitään puhdasta suomea ei ole olemassa, on vain puhutussa ja osittain myös ei-koskaan-puhutussa kielessä tapahtuneita, sinällään toki tiettyjä lainalaisuuksia noudattavia ilmiöitä, joita on kielenulkoisten syiden vuoksi nostettu muodostamaan jotain, jota kutsutaan yleiskieleksi.

Näin ollen Keuruun välimurteet eivät tavallaan ole sen puhtaampaa suomea kuin vaikkapa kymenlaaksolaiset, lounaissuomalaiset tai lappilaismurteet. Niissä vain sattuu esiintymään monia yleiskielen piirteitä. Mutta vaikka joku murre olisi täysin yhtenevä yleiskielen kanssa, olisi se kuitenkin murre, omanlaisensa alueellinen variaatio kielestä.

Kun suomen kirjakieltä 1800-luvulla kehitettiin, kannatti eräs koulukunta sitä, että jokainen saisi kirjoittaa suomea miten haluaa, oman murteensa mukaan. Perusteena tälle oli juuri kielen voimakas alueellinen vaihtelevuus. Koulukunta kuitenkin hävisi. Kadunmiehellä ja -naisella on nykyään selvä, koulutusjärjestelmän tuottama käsitys siitä, että on olemassa jokin "oikeampi" ja "puhtaampi" suomen kieli. Mielipidekysymys lienee, missä määrin vahva käsitys korrekteista kielen normeista rikastaa kieltä ja missä määrin se sitä köyhentää.

Sieppo suuressa viemärissä

2009-11-28T01:45:00.008+02:00

Yleensä siepot popsivat hyönteisiä, mutta Kirjasieppo meni ahmaisemaan vuoden turhimpia kirjoja koskevassa merkinnässään jotain suurempaa: Encyclopedia Idiotican, CMX:n kysymyspalstan sisällöstä kootun teoksen. Ja nyt on sieppo bongattu ja rengastettu! Tämän mustiin pukeutuvan kansan Eppu Normaalin (lainattu eräästä 90-luvulla tehdystä bändin haastattelusta) ystävät kuuluvat jo edellä mainittujen rauhoitettujen siivekkäiden, sotaveteraanien, koiraihmisten ja Kekkosen ohella niihin, joita tässä maassa ei kannata loukata.

Niinpä luulisi, että kirjablogilinnun pesän lähettyvillä kuuluisi nyt siepon tsirpityksen ohella vainoojahaukan kälkätystä ja ivaharakan kraakkua, sillä pistihän itse yhtye linkin blogimerkintään suositulle kotisivuilleen, jota minäkin vanhasta tavasta seuraan. Ihastuin näet lukioikäisenä Aki Yrjänän johtamaan CMX:ään, koska se antoi mahdollisuuden tykätä kirjallisuudesta, kansanperinteestä, mytologiasta ja filosofiasta, mutta olla samalla rock. Kasvoin kuitenkin bändin fanittamisesta pois samassa tahdissa Yrjänän mahan kanssa.

Kirjasiepon merkintää kommentoineen Paavo K:n teksti muistuttaa minua siitä, mistä pääsin eroon CMX-faniuteni päättymisen myötä. Tämä eksistentiaalinen hyppy, joka Paavo K:llakin toivottavasti on edessäpäin, merkitsee monen muun asian ohella luopumista ylätyylisen ja vulgaarin sekoittamisesta - siitä, joka Kirjasieppoakin kirjassa luultavasti haittasi. Mitään uutta länsirintamalta ei Encyclopedia Idiotica ole: koko netti on miestenvessojen seinäkirjoitusten ja aamuyön baarikeskustelujen tapaan nimenomaan ylhäisen alentamista ja alhaisen ylentämistä. Painettua sanaa julkaisevat sortuvat tähän tyylittömään tyylikeinoon vain silloin, kun haluavat mennä siitä, mistä aita on matalin.

Kaikesta huolimatta kuuntelen edelleen CMX:ää silloin tällöin, etenkin sen ajan levyjä, jolloin Yrjänä oli vielä laiha ja lavalla ...kuin piru.

Game over

2009-11-27T16:53:00.003+02:00

Pisimmillään olen päässyt seitsemänsille treffeille, sen jälkeen on viimeistään tullut Game Over. Kun pitkän hiljaisen vaiheen jälkeen sattuu tutustumaan kiinnostusta herättävään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ei ala pohtia sitä, kysyisikö ulos vai ei. Ei, tottakai sitä kysyisi, paitsi että kun ei löydä koko kaupungista sopivaa kahvilaa!

Mitään niin laimeaa kuin yliopiston kahvilat en edes kuvittele tarjoavani. Vaikka siis yksi vaihtoehto putoaa pois, ei runsaudenpula katoa: valitako idyllisyyttä vai trendikkyyttä, porisevia pannuja vai latteja ja cappucinoja? Muuttujia tulee vielä lisää, kun ryhtyy miettimään sitä, milloin paikassa olisi tilaa, olisiko siellä yleensä keskustelurauhaa ja mitä, Herra paratkoon, saisi kahvin lisäksi suuhun pantavaksi? Ja mitä minusta kertoo tyttöystäväehdokkaalle se, että mussutan esimerkiksi berliininmunkkia? Sitä paitsi, koska joudun kutsun esittäjänä ja miehenä koko lystin maksamaan, en haluaisi ruveta mitään kallista kahvipöydässä katsomaan. Sillä tietenkin on tämänkin nuoren naisen äiti neuvonut tyttärelleen, että niiden miekkosten pitää antaa nähdä kunnolla vaivaa ja että niillä täytyy maksattaa useammat kuin yhdet tapaamiset.

Tässä on sekin ongelma, etten itse edes käy kahviloissa muuten kuin silloin, kun on tarkoitus tavata joku. Kuten sanoin, yhtälössä on ihan liian paljon muuttujia!

PS. Luettuanne tämän ymmärrätte varmaan paremmin, miksi en koskaan nähnyt niitä kahdeksansia.

Marketinhaltija

2009-11-26T13:16:00.003+02:00

Kuinkahan yleisessä tiedossa on, että monen suomalaisen kaupungin osat ovat saaneet nimensä niiden maat aikoinaan omistaneista taloista? Niin, näistä vanhoista, viimeistään 1500-luvun lopulla perustetuista pitäjän alkutiloista, joissa vakaasti uskottiin kodinhaltijoihin, saunatonttuihin ja kaikenlaisiin välittömässä elinympäristössä vaikuttaviin olentoihin.

Kodinhaltija, talon arkisessa piirissä vaikuttavista yliluonnollisista hahmoista keskeisin, oli usein talon perustajan, sen ensimmäisen isännän henki. Mitähän tämä harmaaparta mahtaa ajatella siitä, että talonsa maille on 2000-luvulla perustettu moottoriteiden liittymä, jättiläisten rakentamalta vaikuttava huoltoasema ja kymmenen kylän kokoinen, värivaloin säihkyvä ostoskeskus? Ehkä ukko kuljeskelee öisin automarketin hyllyvälejä pitkin ja miettii, miksi näiltä ihmemarkkinoilta ei löydy kalanuottaa, kunnon kirvestä tai jousipyssyn nuolta?

Muotoilupääkaupunki

2009-11-25T14:30:00.009+02:00

Ovat valinneet Helsingin maailman designpääkaupungiksi 2012. Keskeneräisyys-, korjaustyö-, haistattelu-, liikennesekasotku- ja pulunjätöspääkaupungin titteleistä ei ole päätetty vielä, mutta onhan se nyt yhtä selvä kuin korsolainen juoppo, että itse tsaarin pääkaupungiksemme armoittama Itämeren helmi tulisi nämäkin pystit pokkaamaan. Kyllä meidän ei-pääkaupunkilaisten tulee olla nyt kiitollisia, kun olemme saaneet pääkaupungiksemme tällaisen maailman silmäterän ja kansainvälisten trendien mekan, jota kohti maailman arkkitehtuuri-, muoti- ja muumifanipiirit kumartavat niin, että otsansa ovat mustelmilla.

Puhumattakaan siitä, että designkilpailun toinen finalisti oli Alankomaiden Eindhoven. Mitähän sielläkin on, muuta kuin PSV-niminen jalkapallojoukkue? Varmaankaan sieltä ei löydetty ihan niin monta rakennusta, johon ei normaalikokoinen ihminen mahdu sisään ja jonka vessat etenkin ovat ahtaita kuin entisten sosialistimaiden vankiloiden kopit.

Varmaankaan Eindhovenissa ei ole ihan yhtä monta ah-sitä-todellista-huippudesingniä edustavaa loskaista maanantaiaamua, jona lahkeet kastuvat ohi ajavan rikkinäispakoputkisen 80-luvun Corollan heittämästä ravasta sen jälkeen, kun lähiöpubin portailta herännyt spurgu on niihin kussut.

Että ottakaapa, eindhovenilaiset, helsinkiläisistä oppia.

Englanti on Pohjoismaa

2009-11-25T14:12:00.008+02:00

Englanti on oikeastaan Pohjoismaa. Olihan se paitsi Tanskan kruunun alainen myös voimakkaan väestöllisen ja kulttuurisen skandinaavisiirtolaisuuden kohde aina anglien ja saksien vaelluksesta Vilhelm Valloittajaan asti.

Ja onhan Englanti vieläkin maa, jonka lippu on ristilippu ja jonka katoliset saivat aikanaan menolipun ristille, aivan kuten pohjoismaisissa uskonpuhdistuksissakin. Ja huomatkaa, kyseessä on nimenomaan Englanti, ei Iso-Britannia, joka koostuu skandinaavisen Englannin ohella myös kelttiläisistä osista, Skotlannista ja Walesista.

Yksi ero kuitenkin on. Se näkyy kirjallisuudessa. Jos norjalainen alkaa kirjoittamaan romaania, sijoittaa hän tapahtumat automaattisesti vuonolle. Tanskalainen taas valitsee kaniineja kuhisevan kukkulan tai lilliputtikaupungin ruotsalaisen viedessä tarinansa koivuistaan vehreälle Taalainmaalle. Suomalainen taas on havumetsän keskellä, sillä olemme metsäkansa. Mutta englantilainen, hänpä katsookin heti mahdollisuuden tullessa merelle. Ette varmaankaan keksi sellaista englantilaista kirjailijaa, jonka tuotoksissa meri ei jotenkin olisi läsnä. Merikansaa siis ovat he toisin kuin me vielä pohjoisemman Euroopan maakravut. Mutta vain nykyiset maakravut, sillä juuri myöhemmän romantiikan viikingeiksi nimeämät seikkailijat olivat syynä ja seurauksena Englannin ja Pohjoismaiden yhteyden jatkumiselle läpi keskiajan.

Oikeastaan Englannille - ja koko Brittein saarille - olisi luontevampaa pyrkiä yhteistyöhön Pohjoismaiden kuin manner-Euroopan valtioiden kanssa. Ja ovathan britit ruotsalaisten ohella pitäneet tiukimmin kiinni omasta valuutastaansakin, norjalaisten EU:n ulkopuolelle jäämisestä puhumattakaan. Kun joku aika sitten joku ruotsalainen ehdotti puolileikillään uuden Kalmarin unionin perustamista jäi häneltä huomaamatta, että siihen voitaisiin historiallisin, kulttuurisin ja taloudellisin perustein liittää brititkin. Britannian Williamhan voisi vaikkapa naida Ruotsin Victorian, ja paluu brittäläis-skandinaaviseen monarkiaan olisi tosiasia.

Vårt fosterland

2009-11-24T16:56:00.006+02:00

Peruskoululaisten perusosaaminen eräässä perusaineessa eli ruotsin kielessä ei peruslehti Helsingin Sanomien perusuutisen mukaan ole perusteita perusteellisempaa. Taustalla on arvatenkin perunkirjoituksitta peritty perusasenne tähän Skandinavian peruskieleen: ruotsin kielioppia pureskellaan yhtä pitkin hampain kuin ruokatunnilla koulunäkkiä konsanaan. Perustuuko tämä periaate tunteeseen vai järkeen, on vaikea sanoa, mutta Pohjanlahden toisella rannalla osataan nämä molemmat, sillä tuskin on Sergelin torilla kuohuviinipullo euroviisuvoiton kunniaksi paukahtunut, kun jo Jällivaaran kaivoksessa paukautetaan rauhanpalkinnolle nimensä antaneen svealaisen kehittämä räjähde. Joihinkin ääripäihin on siis päästy länsinaapurissakin, ainakin menestyksen ääristä päätellen. Ääristä pääsemmekin rajoihin, enkä nyt puhu Haaparannasta ja Torniosta, vaan edelleen siitä, joka on paitsi ihmisen suussa myös hänen päänsä sisällä: hänen kielensä.

Kieleni rajat ovat ajatteluni rajat, ajatteluni rajat ovat maailmani rajat. Suomeen ja ruotsiin pätee samanlainen määrän ja laadun suhde kuin hävittäjiimme. Ruotsalaisilla on enemmän JAS Gripeneitä kuin meillä Horneteja, mutta tietääkseni kaikki asiantuntijat pitävät herhiläistä aarnikotkaa pistävämpänä. Samoin ruotsiksi haastelee useampi kuin suomeksi, mutta erilaisten ilmaisumahdollisuuksien haasteeseen vastaa suomi selvästi paremmin. Silti ei fennomaaninkaan kannata kantaa hapansilliään roskakoriin, Kallen mätitahnasta nyt puhumattakaan. Palkatkaapa joskus aitoruotsalaiseen tapaan agenttirakenne varjostamaan passiivianne ja antakaa sijapäätteen ohella prepositiolle - tuolle indoeurooppalaisten suomalais-ugrilaisia kernaammin käyttämälle rakenteelle - sija, niin huomaatte omankin maailmanne rakenteiden rikastuvan ja positionne muuttuvan, kielenne ja ajattelunne rajojen laajentuvan.

Hehän ovat kuin kaksi marjaa

2009-11-23T20:08:00.002+02:00

Norjalaiset osaavat tehdä muutakin kuin villapaitoja, kuten Peter Nicolai Arbon "Kuningas Sverkerin marssi Vossefjellin yli"-teoksen kaltaisia maalauksia. Vaikka taulu liittyykin Skotlantiin kuuluvan Shetlannin saaren historiaan, en suuntaa pohtimaan saaren kuuluisia poneja, mutta poninhäntiä kylläkin, nimittäin hiihtopipon alta pilkottavia sellaisia. Kyllä, aivan totta: kuningas Sverkerin hiukset saattaisivat kypärän alla olla myös tällä periteutonisella tavalla sidotut, mutta enemmän huomio kiinnittyy kasvonpiirteisiin ja mustaan partaan, jotka tekevät tuiman miehen erittäin Miedon näköiseksi. Sinapin sävystä ei yhteispohjoismaisessa värissä kuitenkaan ole kyse, vaan aivan oikeasta kuninkaallisen veren sinenhohteesta.

Ja sitä paitsi, jos kasvonpiirteet kelpaavat romantiikan ajan kuninkaita ikuistavalle kansallismaalarille, niin kuka vielä väittää 70-luvun suomalaista, jäätynyt räkä parrasta roikkuen lykkivää urheiluheerosta epäesteettiseksi metsämieheksi?

Veroista, käärmeistä ja jäniksistä

2009-11-23T17:08:00.012+02:00

Suomalaisen kansanperinteen mukaan tappamalla käärmeen sai yhdeksän syntiä anteeksi. Lähteeni ei kerro, olivatko nämä yhdeksän juuri niitä maa- ja kirkkorajojen yli kuuluisia kuolemansyntejä, mutta tietäen suomalaisen kansanluonteen olen varma, että niihin lukeutui kateus, joka ei vie niinkään käärmeitä metsästä kuin kaloja vedestä, enkä tarkoita nyt vain silleja ja silakoita. Tänä syksynä tämä aidan toisen puolen ruohokasvun ihannointi sai taas loistaa parrasvaloissa, kun yhteiskunnalliselle keskustelukentälle ei ihan vain yhdeksi viikonlopuksi telttansa pystyttänyt verotietojen julkaisusirkus esitteli fakiirinsa, klovninsa, leijonankesyttäjänsä ja viimein myös hatusta vedetyt kaninsa. Jälkimmäisillä tarkoitan kansalaismielipiteilijöiden varjelemaa ja hörhöilyyn mukaan lähtevien poliitikkojen siunaamaa ei madon- vaan verokarhunlukujen taivastelua, josta ikävä kyllä on paratiisi kaukana. Niin, sitä aidan oman puolista omenapuuta jäytävä ristihuuli putkahtaa tälläkin kertaa suurkapitalistin silinteristä. Tiedätte kertomattakin, mistä suunnasta poliittista puustoa tämä pitkäkorvainen vemmelsääri on alun perin kotoisin. Pitäisikö panna koirat perään vai tuottaa erämailta ilveksiä jänisjahtiin? Ehkä parasta on antaa jänön juosta ja odottaa, että se väistämättä väsyttää itsensä loputtomalla porkkanan perässä juoksullaan.